Roche Finland

Non-Hodgkin lymfooma tyypillisin

 

Imukudoksen yhtenä tarkoituksena on palauttaa verisuonista kudoksiin tihkunut kudosneste takaisin verenkiertojärjestelmään. Imukudokseen kuuluvat imusolmukkeet, imusuonet, nielurisat, kateenkorva ja perna. Ne ovat myös osa kehon puolustusjärjestelmää.

Non-Hodgkin-lymfooma tyypillisin
Imukudossyövät jaetaan kahteen ryhmään: Hodgkinin lymfoomaan ja non-Hodgkin-lymfoomiin (NHL). NHL on tavallisin imukudossyöpä. Joka yhdeksäs imukudossyöpä on Hodgkinin lymfoomaa, jota sairastavat ovat useimmiten nuoria. Non-Hodgkin-lymfoomaa tavataan hieman enemmän miehillä kuin naisilla. Myös ikä lisää sairastumisvaaraa. Sairastumisen riski kasvaa lisäksi henkilöillä, joilla on synnynnäinen immuunipuutostila, autoimmuunitauti (esimerkiksi reuma) tai elinsiirron jälkeinen immuunivasteen heikentyminen. Myös HI-viruksen kantajat ovat riskiryhmässä. Varsinaista syytä taudin syntyyn ei tiedetä, mutta Epstein-Barrin virus voi olla laukaiseva tekijä. Hodgkinin lymfooman yleisyys Suomessa on pysynyt kutakuinkin samana, kun taas NHL:n yleisyys on kolminkertaistunut 1960-luvulta. Vuonna 2001 miehillä NHL:n osuus kaikista syövistä oli 3,7 %, naisilla 3,8 %.

Taudilla ei ole tyyppioireita
Taudin oireet riippuvat siitä, millä kehon alueella syöpä esiintyy ja mihin elimiin se siten vaikuttaa. Noin 10 % lymfoomista esiintyy ruuansulatuskanavan alueella. Suomessa tautitapauksista kaksi kolmasosaa rajoittuu toteamishetkellä imusolmukealueeseen. Yleisiä oireita, kuten kuumeilua, painonlaskua ja yöhikoilua kokee noin neljännes sairastuneista. Diagnoosin teossa keskeinen merkitys on suurentuneen imusolmukkeen poistolla eli imusolmukebiopsialla. Jos lymfooma todetaan, tehdään lisätutkimuksia, esimerkiksi tietokonetomografiatutkimus. Lisäksi otetaan verikokeita ja paikallispuudutuksessa näyte luuytimestä.

Hodgkinin ja Non-Hodgkin-lymfooman alatyypit
Hodgkinin lymfoomaa on olemassa kolmea alatyyppiä: lymfosyyttivaltainen, sidekudoskyhmyinen ja sekasoluinen.

Non-Hodgkin-lymfoomat jaetaan yksinkertaistettuna kahteen tyyppiin: matalan maligniteetin (pahanlaatuisiin) lymfoomiin, jotka voidaan harvemmin parantaa pysyvästi sekä keskikorkean ja korkean asteen lymfoomiin, jotka voidaan usein hoitaa.

Matalan maligniteetin lymfoomia ovat:

• hidaskasvuinen follikulaarinen lymfooma,
• B-lymfosyyttinen lymfooma ja krooninen lymfaattinen leukemia,
• lymfoplasmasytoidinen lymfooma,
• manttelisolulymfooma ja
• mycosis fungoides.

Keskikorkean ja korkean asteen lymfoomia ovat:

• diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma,
• Burkittin lymfooma ja lymfoblastinen lymfooma.

Imukudossyövistä on hyvä mahdollisuus parantua
Hoitomuotona käytetään ensisijaisesti solunsalpaajahoitoa. Joissakin taudeissa voidaan käyttää uudenaikaisia vasta-ainehoitoja, joilla on saatu hyviä tuloksia. Tavoitteena on saada potilas reagoimaan annettuun hoitoon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Hoidolla pyritään saamaan tauti kokonaan parannettua, jolloin uusiutumisen riski pienenee. Taudin uusiutumisriski määräytyy muun muassa taudin levinneisyyden perusteella. Matalan uusiutumisvaaran ryhmässä parantumisen todennäköisyys on jopa lähes 90 %, korkean uusiutumisriskin ryhmässä hieman alle 50 %. Hoitona käytetään myös sädehoitoa.

Kysy lisää tietoa aiheesta lääkäriltäsi.